​

Kaikki muuttui kun ostin Lusitanon. Tämä tulinen, herkkä, impulsiivinen, ajatteleva, yrittävä ja oppivainen rotu sai Eestinhevosen, sekä Latvian puoliverisen hevosen entisen omistajan katsomaan peiliin. Kaikki ei mennytkään, kuten siihen asti.

Lusitanot ovat yleensä rakenteltaan kovin erilaisia, kuin esimerkiksi saksalainen kouluratsu. Tasapainopiste on useita senttejä taaempana, selkä on lyhyt, etuosa paksuine kauloineen korostunut. Onnekseni en valinnut tallin kuuminta hevosta ostaessani itselleni monivuotista ystävää. 4v. Ori Unkas oli valintani. Sen ravin tahti oli hyvä, hieno laukka ja välttävä käynti. Tämä hevonen oli ollut naisen sisäänratsastama, eläinlääkärin omistama, kiltti, helppo, terve. Hurjempaa luonnetta alkoi tulla esiin, hevosen tullessa Suomeen. Muistelen ensimmäisiä maastoreissuja, joissa hevonen ei voinut ymmärtää saamaansa vapautta, eikä pysähtynytkään mäen päällä. Voltille kääntyessä, se hyppäsi pystyyn ja säntäsi paluusuuntaan (...taisin vetää sisäohjasta ja viedä sen tasapainon, josta se sai paniikin... nyt ymmärrän). Kaikki avut olivat liikaa, tasapaino istunnassa kaikki kaikessa, mitään ei voinut pyytää yhtä aikaa,tai hevonen tarjosi kaikkea. Minun oli muututtava.

Etsin opettajaa joka olisi ymmärtänyt rotua, minua ja hevosen yksilöllistä luonnetta, rakennetta. Kävinkin useilla eri opettajilla, paljon sain oppia ja apua, mutta usein jäi paha mieli. Ajattelin, ”tuo on ihan hyvä varmaan, mutta ei toimi tällä hevosella”. Minua neuvottiin ratsastamaan kovaa eteenpäin, hevosen nenä maassa, että hevosen heikko selkä saataisiin voimaantumaan. Hevonen hivutti, kolisteli lanneranka köyryssä... tuntui pahalta. Pyydettiin potkimaan alkukäynnissä kylkiin,niin että hevonen pelkäisi pohkeitani koko loppu tunnin, Lusitano hermostumaan? Passagea harjoiteltiin pakottamalla kaula pyöreäksi, vaikka selkä oli jo tippunut notkolle. Neuvottiin kääntämään kaula 90 astetta sivuun kiitoravissa, en unohda Unkaksen katsetta siinä harjoituksessa. Tuli notkea voltti tästäkin harjoituksesta, mutta mielipaha jäi päälimmäiseksi.

Olin opettajaviidakosta löytänyt klassisen ratsastuksen opettajan Jarah Jane Clarken. Tuntui hyvältä kun joku ymmärsi ja puolusti ajatustani, että rotu vaati jotain ihan muuta. Tätä oli saatava lisää. Noin 8 vuotta sitten tutustuin Soileen. Heti tuntui oikealta, reilulta ja itsellekin terapeuttiselta. Olin aloittanut hevoseni kanssa kouluratsastuskilpailun sen ollessa 5vuotias (11 vuotta sitten).

Ajattelin, että tarvitsen opettajia eri osa alueisiin, istuntaan, rataratsastukseen, teknisiin kiemuroihin ja jatkoin eri opettajien kanssa, tämä on osaltaan auttanut, mutta varmasti hidastanutkin edistymistäni. Aina Soilen tunnilla, tulin kuitenkin ikäänkuin”kotiin” ja ymmärsin, kuinka kaukana olin välillä käynyt. Hitaudesta syntyy tasapaino, tasapainosta syntyy voima, voimasta liikkeen suuruus, rauhallisuudesta kauneus ja tarkka yksityiskohtien huomioiminen luo helpon näköisen kokonaisuuden ja lopulta helppouden. Kiemurat ja kuviot tulevat helpoiksi kovemmassa vauhdissa automaattisesti, kun on pilkottu asiat osiin ja yksityiskohtiin rauhassa, koskien sekä hevosen, että ratsastajan rauhaa. Soilen tunnilla ”pääsen kuplaan” hevoseni kanssa, omaan maailmaan ja joskus saan sen jo luotua kotonani ilman ohjausta. Jonain päivänä saan sen vielä täydellisenä kilpailuun mukaani... se on lähempänä joka päivä. Matkaa on ja oppimista. Se on hyvä, koska mielestäni matka tässä lajissa on hienointa.

Tiedän, että jään usein ”isojen poikien” jalkoihin kovissa luokissa, joissa jalostetut liitokaviot saattavat jo veryttelyalueella luoda alemmuuden tunteita pyyhältäessään ohi (yritän olla katsomatta), mutta yhä useimmin on käynyt niin, että tuomari on arvostanut enemmän sitä, että kokonaisuus on tarkka, harmooninen, ratsastus helpon näköistä ja että hevonenkin on tyytyväinen.

Matka jatkuu!!

​

​